Freejaskaa Kreuzbergissä

Wendel

Schleisischestrasse 42

http://www.nstp.de/nstp/frameset-wendel.htm

Kreuzberg

1.9.2013

Henrik Walsdorff trio

Henrik Walsdorff: Tenorisaksofoni

Adam Pultz Melbye: Kontrabasso

John Schröder: Rummut

Monet tuttavani ehtivät etukäteen kehua Kreuzbergin aluetta boheemiksi, rennoksi ja mukavaksi. Paljon baareja, taidemeininkiä ja keikkoja. Ensimmäinen reissumme sinne sujui raitiovaunulla Nordbahnhoffilta. Oli sunnuntai-ilta ja niin pimeää, että ei tullut juuri mitään nähtyä. Pitää siis käydä toistekin. Illan kohde Wendel oli helppo löytää ja lyhyen kävelymatkan päässä Warschauerstrassen asemalta, jonne sporalinja päättyi.

Wendel oli oikein hauska paikka: rento, graffitein koristeltu taidekahvila vanhassa kivitalossa. Oven viereiseen ikkunaan maalattu teksti informoi, että jazzia on tarjolla jeden Montag. Ilmeisesti muinakin päivinä. Sisään astuessamme soi Milesin Milestones, hinnat olivat perusedulliset ja paikka persoonallinen. Muutama kymmenen henkeä lähinnä nuorta villapaitajengiä vietti iltaa. Keikka alkoi sunnuntaiksi melko myöhään: netissä ilmoitettu aika oli 22 mutta siihen mennessä oli vasta saatu rummut puoliksi pystytettyä. Varsinainen showtime oli vasta noin klo 22:30 ja bändi soitti kaksi settiä. Suuri osa yleisöstä valuikin settien välissä kotiin nukkumaan.

Sitten itse asiaan: keikka oli hemmetin hyvä. Alusta asti intesiteetti oli mahtava ja bändin rujon raju groove kohdallaan – tai sopivasti nyrjähtänyttä. Kaikki muusikot kuuntelivat toisiaan ja reaktionopeus oli kuulijan korvaa nopeampi. Imrovisoidut setin kulkivat kumpikin melkein yhteen putkeen mutta eivät yksitoikkoisesti. Noin 50% panssarijunatykitystä, 30% kiihkeää hyperbluesia ja 20% herkempää tunnelmointia.

Ensimmäisen setin alkupuoli oli totaalista murhaa ja erittäin rajua menoa mutta intesiteetin vaihteluja ja hiljaisiakin hetkiä oli välissä. Kukin kolmesta soittajista sai myös yksin tilaa vuorollaan, mikä loi dynaamisia vaihteluja. Toisen setin alkupuolella basisti soitti jousella tavalla, joka toi musiikkiin sävyjä modernista taidemusiikista. Fonisti Walsdorff taas puhalteli päälle vähitellen tiheneviä blueslikkejä. Armottoman hakkaavan rytmin nouseva intesiteetti räjähti taas täyteen vauhtiin laskeutuakseen lopuksi kahdentoista tahdin bluesiin. Huh huh. Näin soittavat ne, jotka soittavat mitä vain. Yleisö huusi encoren ja sai ironisesti herkistellyn version standardiballadista Misty.

Kiinnitin huomiota siihen, että bändi soitti täysin akustisesti. Suomessa sellaista näkee harvoin tämän kaltaisissa baareissa. Muissakaan käymissäni jazzpaikoissa ei ole esimerkiksi rumpuja tai flyygeliä mikitetty. Ja se piano on tosiaan ollut flyygeli eikä mikään sähköpiano. On myös ihan mukavaa seurata konsertteja ilman korvatulppia. Asiaan vaikuttaa sekin, että saksalainen yleisö tuntuu hiljentyvän ja keskittyvän musiikkiin suomalaista enemmän. Kulttuurieroja nämäkin.

Ensimmäisen Berliinin viikon kiivas meno otti jo voimille ja venyi yhteen asti, että ehdimme kotiin. Tuntui, että parin päivän tauko yöelämästä ja konserteista olisi paikallaan. Nyt on sitten pyöritty muissa nähtävyyksissä kaupungilla. Huomenna olisi taas tiedossa free-meininkiä, tällä kertaa kotikulmilla, ei ehkä pysty jättämään väliin.

Ps. Jos lukijaa kiinnostaa improvisoitu musiikki, keikoista tiedotetaan osoitteessa http://www.echtzeitmusik.de/index.php