Somewhere in Space or in Berlin?

Syksyn tähänastisista konserteista paras!

Wedding, Atelier 52170

16.11.2013

Liz Allbee - trumpet

Frank Gratkowski - clarinets, alto saxophone

Andrea Parkins - accordion and electronics

Achim Kaufmann - piano

Viikko sitten olin aivan mahtavassa ateljee-konsertissa, josta miltei unohdin raportoida kiireitteni keskellä. Sain sellaisen käsityksen, että konserttipaikka oli pianistin vaimon ateljee. Tunnelma oli lämpimän kotoisa ja seinillä roikkui valmiita ja keskeneräisiä veistoksia, installaatioita valokuvia ja maalauksia. Ateljeessa oli työhuoneen lisäksi keittiötila, jossa tarjoiltiin esimerkiksi kotitekoista kasvispiirakkaa, leipää, humusta, kaljaa ja viiniä. Työhuoneen puolelle oli tehty sekalaisista istuimista noin 30 hengen katsomo, joka tuli täyteen ja vähän ylikin.

Konsertti oli mahtava: jokainen muusikko oli huipputaitava ja ryhmä kommunikoi ja luki toisiaan todella hienosti. Kaikenlainen tekninen taitojen esittely tai keinotekoinen briljeeraus loisti poissaolollaan. Jokainen muusikko lähestyi tilannetta eri näkökulmista rennosti ja ilman ennakko-oletuksia, mikä synnytti yhtenäisen monipuolisen ja sävykkään kokonaisuuden. Avaruustunnelmia, kaupungin ääniä, jazzia, nykymusiikkia, rumuutta, kauneutta, voimaa ja keveyttä yhteensä yli kahden tunnin ajan (2 settiä + encoret).

Achim Kaufmann soitti preparoitua pianoa sävykkäästi ja kauniisti. Flyygelin kansi oli auki ja hän näppäili usein pianon kieliä rungon sisällä jättäen ne soimaan tunnelmallisesti. Hän käytti apuvälineinään muun muassa pahvinpaloja, kampaa, laseja ja erilaisia metallilevyjä. Soittaessaan silloin tällöin koskettimistolla hän loi musiikkiin rakennetta ja eri suuntiin aukeavia melodioita. Hän yhdisti soitossaan nykymusiikkia ja jazz-sävyjä samoin kuin Frank Gratkowski, joka soitti silloin tällöin jopa swing-melodioita. Muutenkaan ryhmä ei pelännyt yhdistää äänimaisemiin, kolinoihin ja nykymusiikkisävyihin perinteistä kauneutta edustavia melodisia aineksia. Gratkowskin soitosta jäi erityisesti mieleen kontrabassoklarinetti, jota en ole koskaan ennen nähnyt soitettavan. Todella matalat bassolinjat olivat hienon kuuloisia. Kontrabassoklarinetin lisäksi hän soitti bassoklarinettia ja alttosaksofonia, joten jo instrumentaatio tarjosi laajan skaalan soundeja. Kaikkia pillejään hän käsitteli virtuositeetilla ja musikaalisesti. Gratkowski on myös vahvasti rytminen soittaja, joka loi tiukkoja rytmejä pelkällä ruokolehden naputtelulla tai staccato-soitolla. Yllätyin hänen sävykkyydestään lyyrisemmissä kohdissa.

Trumpetisti Liz Allbee otti ryhmässä hieman eri roolin kuin Gratkowski. Allbeen soitto oli jotenkin introvertimpaa eikä niin dominoivaa. Gratkowski toimi voimakkaammin johtohahmona mutta antoi myös paljon tilaa. Allbeen soitto oli usein paljon pehmeämpää ja hän käytti erilaisia trumpetin pöhinöistä ja köhinöitä paljon luoden äänimaisemia ennemmin kuin melodioita. Hän kuitenkin otti sordiinon pois ja soitti myös vahvoja melodisia linjoja juuri sopivissa kohdissa. Hänen soittonsa sisälsi paljon huumoria ja hän kuulosti toisinaan pulputuksessaan Aku Ankalta ja toisinaan soitti nasevia liioiteltuja swing-pastisseja, jotka toivat mieleen Armstrongin.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esiteltävänä on Andrea Parkins, joka oli voimakas ja monipuolinen osa ryhmää. Hän soitti kitaraefektein tehostettua sähköhaitaria (mm. wahwah, whammy ja delay) ja elektroniikkaa, mikä käsitti ainakin erilaisia syntetisaattorisoundeja ja läppärin kautta toimivan äänittimen/looppaajan. Hän esimerkiksi äänitti pianon ääniä muuten hiljaisissa kohdissa ja kaiutti ne laajaksi äänimaisemaksi, joka toi mieleen scifi-leffojen soundtrackejä. Hän myös soitti kaitutetusti ja loopaten esimerkiksi pakkausteippirullaa, josta hän löysi ritiseviä ja ratisevia soundeja repiessään teippiä irti rullasta. Hienointa, mitä olen nähnyt /kuullut teippirullasta tehtävän koskaan aiemmin. Haitaria hän soitti rajusti luoden riitasointuisia iskuja, kaiukuvia särövalleja ja monenlaisia äänimaisemia.

Kokemus oli sanoinkuvaamaton mutta en silti saanut kuvausta mahtumaan pienempään tilaan. Kyseessä oli harvinaislaatuisen upea konsertti.

https://soundcloud.com/andreaparkins  - lisää teippirullaa yms soolona

http://gratkowski.com/

http://www.achimkaufmann.com/

http://www.lizallbee.net/pagesfolder/intro.html -under construction

Senegalilainen pikkurumpu ja funkyt rytmit

Super Dadjee

Werkstatt der kulturen 15.11.

Oltiin katsomassa afrobeat-meiningeissä musisoinutta Super Dadjeeta Neuköllnissä. Keikkapaikan nimi oli Werkstatt der Kulturen, osoite Wissmannstrasse 32. Werkstatt der Kulturen on kulttuurin monitoimitalo, jossa on ainakin jazz- ja maailmanmusiikkikonsertteja ja elokuvanäytöksiä. Talo on aika iso, eikä nyt päästy tutustumaan muihin kuin kellarin klubitilaan. Jäi sellainen fiilis, että talossa voisi olla muutakin toimintaa, kuten galleria tai työpajoja. Myös isompia ohjelmakokonaisuuksia on tarjolla. Tulossa on ainakin Sacred music festival, jossa on esimerkiksi suufiryhmä ja eri taustaisia kuoroja ja bändejä. Jazzia on myös tarjolla joka viikko. Ohjelma vaikuttaa kiinnostavalta.

Keikkaklubi oli keskikokoinen ihan viihtyisä kellaritila. Tuli Aufsturz-klubi mieleen, tosin hieman isompana ja korkeampana. Bändi oli senegalilaisen laulajan/lyömäsoittajan johtama sekstetti: rumpali, perkussionisti, basisti, kitaristi, saksofonisti ja laulaja. Muusikot olivat senegalilaisen pomon lisäksi Brasiliasta ja Saksasta. Erityisesti huomio kiinnittyi taitaviin saksofonistiin ja perkussionistiin, jotka saivat paljon soolotilaa. Myös laulaja vakuutti taidoillaan ja soitti todella makeita juttuja pienellä kainalossa kannettavalla rummulla.

Tuntui kuitenkin, että bändi ei ollut treenannut kunnolla ja homma ei ollut aivan paketissa. Kitaristi oli aika kahvilla: hän sai soolotilaa koko iltana vain pari minuuttia ja komppasi paikoin ihan metsään kolmen soinnun biisejä. Kyseessä saattoivat olla myös monitoriongelmat. Tuli oikein sääli, kun hän huokaili lavan sivussa turhautuneen ja krapulaisen näköisenä. Rumpali himmaili jotenkin, piti kyllä kompin mutta ei soittanut mitään mielenkiintoisia juttuja. Basistikin soitti lähinnä vain perusjuttuja. Parhaimmillaan kokonaismeininki oli ihan nautittavaa, varsinkin lyömäsoittajien väliset battlet olivat huippuja. Fonisti oli myös tiukka jätkä: hän kuunteli tarkkaan ja soitti tarkan rytmisesti staccatona ja lähti sitten kontrastina liitoon ja veti biisit soljuvasti jazziksi. Jos koko ryhmällä olisi ollut parhaitten yksittäisten tyyppien energia ja taidot, homma olisi lähtenyt hienoon lentoon. Nyt oltiin vauhdissa vain puolittain.

http://www.werkstatt-der-kulturen.de/

Ratapihan kolinaa

Vanhat makasiinit taidekäytössä Warschauerstrassen aseman vieressä

Olin keskiviikkona 30.10. katsomassa bändiä Urban Spree Galleryssa, joka on yksi Warschauerstrassen aseman vieressä vanhoissa ratapihan makasiinirakennuksissa sijaitsevista taidetiloista. Ympäristö on mielenkiintoinen: alueella on erilaisia baareja ja klubeja, kuten biletys- ja rockpaikka Cassiopeia ja joitain pienempiä kahviloita sekä lisäksi skeittihalli, seinäkiipeilypaikka, budosali ynnä muuta.

Urban Spree Gallery yhdistää taidegallerian, baarin, kirjakaupan ja keikkapaikan saman katon alle. Ulkona oli lisäksi ruokakoju ja lepotuoleja kehässä tynnyrinuotion ympärillä. Samassa rakennuksessa toisissa tiloissa soi teknojumputus. Tila on mielenkiintoinen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Illan ainoa ongelma oli sisään hiipivä kylmyys. Voin vain aavistella, millaista olisi keskitalvella. Seurueellamme oli hieman vaikeuksia löytää paikalle, koska tulimme autolla ja löydettyämme parkkipaikan astuimme sisään portista, jossa luki paikan osoite Revalerstrasse 99. Samassa osoitteessa on monia muitakin halleja ja alueella on paljon tilaa harhailla pimeässä. Jos olisimme tulleet julkisilla, olisimme nähneet paikan suoraan radan yli kulkevalta sillalta, josta laskeutuu portaikko alueelle Urban Spreen viereen.

Konsertissa soittivat Joe McPhee, Chicago (muovisaksofoni, taskutrumpetti, sopraanosaksofoni), Paal Nilssen-Love, Norja (rummut) ja Louis Rastig, Berliini (flyygeli – joka oli jostain tuotu teollisuushalliin). Eka setti oli kokonaisuudessaan ihan nautittavaa kuultavaa, toinen vähän lässähti, koska kokoonpano ei ollut hyvässä balanssissa. Meininki oli aika vakavaa ja tuntui, että muusikoilla ei ollut itselläänkään kovin hauskaa. McPheen trumpetti soi hyvin mutta muovisaksofoni ei ehkä ollut paras valinta tässä kokoonpanossa. Tuntui, että hän ei oikein hallinnut instrumenttejaan. Suurempi ongelma oli, että McPheen leikittelevän soitinvalikoiman tarjoamat humoristiset ja rumuuden estetiikalla pelaavat mahdollisuudet eivät päässet esille Rastigin tosikkomaisen pianismin alta. Flyygelin hakkaava kilkatus ei antanut tilaa nyansseille. Tasaisin ja vaikuttavin soittajista oli taitava norjalainen Nilssen-Love. 

Itse paikka teki vaikutuksen, joten hauska reissu joka tapauksessa.

http://www.urbanspree.com/

Ateljeekonsertti Varissuolla…. eiku Weddingissä

Kaupungin alueiden dynamiikasta kertoo aika paljon se, missä osissa on taiteilijoiden työtiloja. Painopiste Berliinissä saattaa olla siirtymässä Neuköllnistä Weddingiin, joka on turkkilaisten ja työläisten lähiö. Pieniä kaljapubeja, pelihalleja, kebap-paikkoja ja vanhoja tehdasrakennuksia. Näissä tehdasrakennuksissa on nykyään taiteilija-ateljeita, harrastuspaikkoja ja kotikutoisia kapakoita. Alueella on myös kuulemma joitain taiteilijaresidenssejä suomalaisille.

Yhdessä tällaisessa teollisuustilasta taidekäyttöön muokatussa paikassa koin  hauskan konsertin viime viikolla: Olaf Rupp –kitara, Tristan Honsinger –sello ja Antonio Borghini –kontrabasso. Tunnelma oli kuin yhtye olisi soittanut yksityisessä olohuoneessa, jollainen tila kai olikin. Korkea ateljeemainen huone oli vanhan teollisuusrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Baaritiskin takaa tarjoiltiin viinoja ja kaljaa, tunnelma oli lämmin ja lähinnä toisilleen tuttuja ihmisiä muutama kymmentä. Meidän seurueellamme oli oma suomalaisten nurkkaus. Tästä huolimatta olo ei ollut ulkopuolinen vaan meidät otettiin vastaan hyvin. Kaikki olivat tuttuun saksalaiseen tapaan kohteliaita. Esiintyjille maksettiin vapaaehtoinen kannatusmaksu ja monet jäivät varmaan konsertin jälkeen paikkaan viettämään iltaa. Paikkaan piti saada erikseen kutsu, koska osoitetta ei haluta levittää laajalle.

Konsertti oli tosi hyvä. Nämä huippumuusikot olen nähnyt muillakin keikoilla täällä vietetyn syksyn aikana ja oikeastaan kutsu konserttiin tuli basisti Borghinin kautta, jonka näin kaverini kanssa keikalla Sowiesossa torstai-iltana (Alex von Slippenbachin johtama kvartetti soitti Monkin musiikkia).     

Mainio meininki, tällaista kaipaisin Suomeen enemmän!