Berlin Symphony For Improvisers

BerIO – Berlin Improvisers Orchestra

16.9.2013 B-Flat

Ute Wasserman – ääni

Tristan Honsinger – sello

Alison Blunt – viulu

Wolfgang Georgsdorf – viulu

Denitsa Mineva – viulu

Niko Meinhold – piano

Abigail Sanders – flyygelitorvi

Gerhard Gschlössl – pasuuna

Richard Koch – trumpetti

Ricardo Tejero – tenorisaksofoni

Frank Gratkowski – bassoklarinetti

Manuel Miethe – sopraanosaksofoni

Anna Kaluza – alttosaksofoni

Henrik Walsdorff – tenorisaksofoni

Robert Würz – baritonisaksofoni

Hannes Buder - kitara

Stephan Bleier – kontrabasso

Horst Nonnemacher – kontrabasso

Ulf Mengersen – kontrabasso

Thomas Zunk – theremin

Oliver Steidle – rummut

Kay Lübke – rummut

http://berlinimprovisersorchestra.wordpress.com

Berliinin improvisaattoreiden orkesteri BerIO tarjosi humoristisen ja värikkään kokonaisuuden B-Flatissa maanantaina. Ajattelin, että näin iso yhtye olisi erityistapaus mutta sain sittemmin kuulla, että tämä kokoonpano keikkailee ainakin nelisen kertaa vuodessa. Jäsenet varmaan hieman vaihtelevat kokoonpanon koosta johtuen. Nytkin tuntui pari henkeä puuttuvan ilmoitetusta kokoonpanosta.   

Paikka oli täynnä väkeä ja jouduin seisomaan, koska tulin paikalle hieman myöhässä. Yritin oikaista ja jouduin tästä syystä kiertämään kilometrin pidemmän reitin. Myöhemmin vapautui istumapaikka ja pääsin lepuuttamaan jalkoja.

Ensin ajattelin, että jo bändi täyttäisi puolet salista mutta hyvin olivat sulloutuneet kolmeen riviin lavalle. Tosin ensimmäinen rivi, vasemmalla viulistit, oikealla puhaltajia, istui lavan edessä tuoleilla. Trumpetisti seisoi oikessa reunassa. Toinen rivi vasemmalta oikealle koostui kitaristista, flyygelistä, parista viulusta, sellosta ja lopuista puhaltajista. Oikealla trumpetistin takana seisoi parrakas setä kera thereminin. Flyygelin oikealla puolen Olivat myös rumpalit vierekkäin. Rumpaleiden takana bassot, joita kuuli harmillisen huonosti. Orkesterin olisi tästä syystä voinut asemoida hieman eri tavoin. Tosin tilaongelmat olisivat tulleet joka tapauksessa vastaan.

Orkesterin meininki oli jokseenkin karnevalistinen. Hyvin monenlaisia muusikoita ja erilaisia suuntia, joihin musiikkia vietiin. Kapellimestari vaihtui lennossa spontaanin oloisesti: muusikko astui edestä takaisin instrumenttinsa luokse ja seuraava nousi rivistä nyökkäyksellä. En tiedä oliko etukäteen sovittu, ketkä orkesteria johtavat, mutta illan kahden setin aikana orkesterilla oli noin viisi erilaista johtajaa. Johtajien tyylit ja päämäärät vaihtelivat paljon. Osoitettiin esimerkiksi tiettyjä solisteja tai instrumenttiryhmiä, tehtiin paisutuksia ja hiljennyksiä. Osa kapellimestari/muusikoista pyrki vaikuttamaan voimakkaammin myös improvisoidun musiikin sisältöön esimerkiksi näyttämällä sävelen nostoa ylös tai alas. Esitys oli orkesterin ja kapellimestarin toimintaa tai ylipäätään musiikkiesitystä satiirisesti käsittelevä performanssi. Tässä hengessä kuultiin esimerkiksi musiikkipastisseja dixielandista ja klassisesta musiikista rinnakkain määkimisen, modernin äänirunon, taputusten ja karnevalististen töräytysten kanssa.  

Toisinaan päästiin täyteen vauhtiin ja mahtava äänimassa saatiin vyörymään pidäkkeettä. Yllättävän hienosti ja sulavasti musiikki myös soljui harmoniaan silloin kun sitä tavoiteltiin. Isossa kokoonpanossa yksittäiset muusikot joutuivat kuitenkin pidättelemään itseään aika paljon. Kuitenkin moni muusikoista erottui omaksi persoonakseen. Jo näkemiäni muusikoita Walsdorffia (tenorifoni) ja Gschlössliä (pasuuna) pystyin seuraamaan helpommin. Heidän lisäkseen erityisesti bassoklarinetisti Frank Gratkowski jäi mieleen. Harvinainen soittimen sointi on erittäin kaunis ja Gratkowski sai soittaa pari hienoa sooloa, joissa kuultiin soittimen koko rekisteriä.

Harvinaisista soittimista puhuttaessa on vielä pakko omistaa erillinen kappale thereminille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näen/kuulen kyseistä soitinta soitettavan livenä. Se on ufon näköistä ja lisäksi soittimen soundi on tosi hieno. Thomas Zunk näytti juuri siltä, mitä thereministiltä odotinkin. Taidokasta soittoa, pitää hankkiuta kuulemaan häntä toistekin. Loppuun linkkinä video tuubista: http://www.youtube.com/watch?v=RJn-d8CqYYQ  

Lisää thereminista kertoo wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Theremin

Rytmikästä menoa Kellarissa

Meinrad Kneer Quintett

13.9. Jazzkeller 69, Klub Aufsturz

Oranienburgerstrasse 67, Berlin-Mitte

Meinrad Kneer: Kontrabasso

Andreas Pichler: Rummut

Gerhard Gschlössl: Pasuuna

Frank Paul Schubert: Alttofoni

Sebastian Piskorz: Trumpetti

Jazzkeller 69 järjestää viikottain jazzklubeja Aufsturz-ravintolan kellarissa. Konsertteja on muissakin lokaatioissa mutta kellarilla on käsittääkseni jo pitkään jatkuneet perinteet. Aufsturz sijaistee Oranienburgerstrassella S-bahn-pysäkin vieressä. Paikka oli helppo löytää mutta ulkoapäin mikään ei viitannut jazzklubiin: paikka on tavanomainen, keskikokoinen ja vilkas olutbaari rumanharmaassa rakennuksessa. Olin kävellyt aiemminkin ohi mutta paikka ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta.

Baarin nurkasta löysin portaat alas pieneen keikkapaikkaan. Vaikutelma oli melko…. kellarimainen. Jotenkin matalakattoisesta tilasta tuli mieleen vanha TVO, tosin tämä vaikutelma unohtui aika nopeasti. Asiakaspaikkoja on 30 - 40 ja tila tulikin illan mittaan tiiviisti täyteen. Aluksi ilta ei vaikuttanut kovin vilkkaalta. Olin lukenut, että konzert klo 21, joten suomalaisena junttina astelin 21:05 miltei ensimmäisenä sisään. Siemailin olutta, katselin ympärilleni ja ihmettelin, eikö muita tulekaan. Konsertin alkaessa noin klo 21:40 paikka oli jo puolillaan, toisen setin alkaessa täynnä. Olen päätellyt, että täällä ilmoitetaan usein vain ovien avaamisaika, konsertti alkaa sitten kun alkaa. Ennakkoluuloni aina tiukan täsmällisistä saksalaisista on romuttunut.

Itse konsertti oli varsin hyvä. Bändi esitti basisti Meinrad Kneerin sävellyksiä ja kukin soitti mielenkiintoisia, kokeilevia sooloja. Biiseissä oli persoonallinen sävelmaailma: vaikutelmia arabialaisista sävelasteikoista, rockista ja uudesta taidemusiikista, puhallinsektiolla sopivaa kakofoniaa, harmonioita ja päällekkäisiä melodioita. Rytmiikka liikkui jazz-rock-funk akselilla hyvällä groovella. Kakkossetissä pilkisti esiin myös perinteisempää ”taa-timppa-taa”- jazz-rytmiä siellä täällä. Biiseissä oli parin soinnun nykiviä koukkuja ja toisaalta kulmikkaita torviriffejä. Torvisektion käytöstä tuli paikoin mieleen Charles Minguksen tuotanto, vaikka konteksti oli modernimpi. Torvijuttujen merkitys korostui, koska pianon tai kitaran kaltainen komppisoitin puuttui. Sävellyksistä tuli varsinkin nykivissä kohdissa mieleen myös Zappa ja ekan setin alkupuolella ajattelin Alamaailman vasaroiden musiikistaan joskus käyttämää termiä ”kebab-jazz”. Myös herkempää settiä kuultiin, esim hienoa modernia basson soittoa jousella, mutta musiikin voima säilyi silloinkin.

Puhaltajilla oli lupsakka ja persoonallinen tyyli. Varsinkin pasunistin soitosta pidin paljon. Koko bändillä oli selvästi hauskaa ja hyvä tunnelma välittyi myös yleisöön. Ekan biisin nykivä rytmi jäi luupiksi päähäni ja olen palannut jatkuvasti naputtamaan sitä milloin mihinkin pöydänreunaan.

http://www.jazzkeller69.de/
http://www.meinradkneer.eu/

Reunamietteitä musiikin materiaalisuudesta

eli lisää ajatuksia, joita improvisoidun musiikin konsertit ovat kirjoittajassa aloittaneet

Kokeellisen musiikin konserteissa käydessäni olen alkanut pohtia musiikkiesitysten materiaalisuutta. Sävelletyssä musiikissa materiaalisuus, keho, instrumentit ja tila, ovat läpinäkyviä, eivätkä herätä niin paljon huomiota. Improvisoidun musiikin konserteissa muusikot tutkivat musiikin rajoja käsitteellisellä tasolla mutta samanaikaisesti myös hyvin konkreettisella materiaalisella tasolla. He etsivät omien instrumenttiensa rajoja (ylitettäviksi) ja samalla instrumenttia käyttävä keho tulee näkyväksi. Kuulijan keho ja läsnäolo ovat myös osa konserttitilanteen semantiikkaa.

Soittimia preparoidaan apuvälinein, niitä soitetaan tietoisesti ”väärin”. Laitetaan vibraattori pärisemään virvelirummun kalvolle, soitetaan klassista kitaraa digiefektein, lisätään pianon kieliin pyykkipoikia. Nämä kokeilut ja tehokeinot tuovat esille soitinten eri äänet, rajoitukset, mahdollisuudet ja materiaalin vahvasti esille. Konserttitilanteessa korva herkistyy huomaamaan tahalliset ja tahattomat häiriöäänet. Yleisöstä kuuluva tuolin narahdus tai yskäisy sekoittuu konserttikokemukseen ja on yhtä lavalla tapahtuvan äänten luomisen kanssa.

Sävellettyä musiikkia kuunneltaessa kuulija tiedostaa selvemmin mikä kuuluu esitykseen ja mikä on ”ylimääräistä”. Samanlaista herkistymistä äänen syntyprosessin materiaalisille reunaehdoille ei synny - yskäisy tai kaatuva lasi suljetaan pois musiikkikokemuksesta. Sävelletty musiikki, varsinkin jos se nojaa tiukasti johonkin genreen, traditioon tai tanssirytmiin, on etukäteen määritelty, kuulijalle annettu (valitun rajoitteen suhde luovuuteen on mielenkiintoinen pohdintakulma, johon en tässä yhteydessä mene syvemmin). Improvisoitu taide on prosessi. Epätäydellinen, muuttuva, elävä.

Kyse on siitä, että musiikki – siis äänet, joita yhteisellä sopimuksella nimitetään musiikiksi – esitetään ja luodaan samanaikaisesti. Parhaimmillaan kyse on kokijoihin positiivisesti vaikuttavasta alkuräjähdyksen kaltaisesta energiansiirrosta. Mystisestä hetkestä, joka on ikuisen pituinen, vaikka kestäisi vain hetken.

PS. Olen näköjään aika innostunut kokemastani! Konsertit ovat saaneet monia ajatusketjuja liikkeelle ja olen inspiroituneessa tilassa. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että sävelletty musiikki olisi lähtökohtaisesti huonompaa.

PPS. Lisään loppuun vielä hauskan analogian musiikin voimasta. Kuvataiteen näyttelyissä kokeelliset, epäesittävät ja voimakkaat teokset ovat valtavirtaa, kun taas konserttisaleissa soitetaan pääosin klassista. Puhumattakaan radiosta, jossa valtaa pitää kaikkein monotonisin, tylsämielisin ja etukäteen vaarattomaksi kuohittu musiikki. Onko musiikki niin voimakas taiteenlaji, että se pitää tehdä täysin ennustettavaksi ennen kuin se tarjoillaan suurelle yleisölle? Onko musiikki vaarallista?     

Ja pari sanaa niistä konserteista

Schlot 4.9.2013

Tosiaan, olin kokemassa pari improvisoidun musiikin konserttia viime viikolla. Ei tosin ole tällä erää mitään uusia paikkoja esiteltäväksi. Oli jotenkin kiireinen viikko ja toisaalta uuden kaupungin kiertely ja etäisyydet olivat jo hieman väsyttäneet (nyt olen kerännyt voimia muutaman päivän, jotta jaksaisin tutustua johonkin uusiin paikkoihin tällä viikolla). Ensimmäinen konserteista, joissa olin läsnä, oli Louis Rastig Project Schotissa (ke 4.9.) ja toinen Up and Out B-Flatissä (to 5.9.).

Schlotin konsertti jakaantui kolmeen osaan: eka setti sisälsi kaksi kokoonpanoa, duon ja trion, kakkossetissä kaikki viisi muusikkoa soittivat yhdessä.

Duo Louis Rastig (piano) ja Silke Eberhard (saksofoni) soitti ensin. Mielenkiintoista soittoa mutta en tempautunut täysillä mukaan. Ehkä väsymyskin vaivasi minua. Varsinkin flyygeli soi hienosti, ilmeisesti Schlotin flyygeli on kaupungin keikkapaikkojen parhaimmistoa. Rastig käytti instrumentin koko skaalaa ja hänen tyylinsä rakentui isoille intervalleille ja loikille ylä- ja alarekisterin välillä. Flyygeli todellakin soi! Rastig vaikutti melko nuorelta mutta hänellä oli silti omaperäinen tyyli. Hän myös eläytyi musiikkiin hyvin voimakkaasti. Saamani tiedon mukaan hän on avant garden ja improvisoidun musiikin festivaalin Al Larmen perustaja.

Seuraavaksi esiintynyt trio, Olaf Rupp (sähkökitara), Matthias Müller (pasuuna) ja Rudi Fischerlehner (rummut, kolistimet) sitä vastoin kolahti heti. Kokoonpanolla oli ihan oma soundinsa: he rakensivat äänellisiä tiloja ja tunnelmia, eivät niinkään melodisia linjoja. Setissä oli paljon huumoria ja dynamiikkaa. Kasvoilleni nousee aina hymy ja jalka alkaa vipattaa, jos rumpali pääsee hyvään vauhtiin, kuten tässä setissä. Oli kiihdytykselle tilaa ja toisaalta myös hiljaisille hetkille. Olaf Ruppilla oli ihan avaruussoundit ja hän kulki kitaran kaulalla kuin hänen vasen kätensä olisi ollut hämähäkki. Hänellä oli klassisen kitaran tekniikka ja todella persoonallinen soundi. Hän myös käytti hyväksi Stratocasterin mikkien kiertoääniä luovasti. Nettisivuillaan hän luonnehtii tyyliään käsitteellä "sonic pointillism", joka tuntuu kuvaavalta, kun hänen soittoaan on kuullut. Rupp piti olemuksellaan koko setin kasassa ja johdatti musiikin ajallaan terävästi loppuun. Hän oli illan muusikoista oma suosikkini.

Pienen tauon jälkeen toisessa setissä kaikki illan viisi muusikkoa soittivat yhdessä. Yhteissoitto ei ollut niin sujuvaa kuin pienissä kokoonpanoissa. Musiikin dynamiikan vaihtelut, nousut ja laskut, alkoivat toistaa itseään. Setti myös tuntui aika pitkältä. Oli myös aika myöhä. Äänimaisemat olivat kyllä viiden muusikon kokonaisuudessa massiivisia ja paikoitellen erittäin hienoja juttuja kuultiin. Rupp oli tässäkin koheesiota luova muusikko, joka yhdisti eri impulsseja kokonaisuudeksi.

Pitää kirjoittaa Up and Outista erikseen, koska oli hieno konsertti sekin. Tätä jorinaa vaan tulee niin paljon aina.

Olaf Rupp (mielenkiintoinen kaveri, jo pitkä ura): http://www.audiosemantics.de/

Al Larme: https://www.facebook.com/alarmefestival

PS. Jos joku juttu on Saksassa huonommin kuin Suomessa, se on nettimaailma. Mistään ei löydy oikein tietoa netistä, ainakaan englanniksi. Edes julkisen liikenteen lipunhintoja tai aikatauluja ei löydy netistä, avant garde –muusikoiden kotisivuista puhumattakaan. Täällä puskaradio, ihmisten tapaaminen ja paikalla oleminen ovat edelleen tärkeitä juttuja.  

Mietteitä vapaudesta

Improvisoidun musiikin omaehtoisuus, anarkistisuus jne

On ollut niin kiire, että en ole ehtinyt kirjoittaa yli viikkoon. Olin kuitenkin viime viikolla kahdessa improvisoidun musiikin konsertissa (ke ja to). Täällä on monikansallinen ja vilkas vapaan improvisoinnin konserttiskene: esimerkiksi torstaina, kun olin itse kuuntelemassa Harri Sjöströmin Up And Out –kvartettia, Echzeitmusik.de tarjosi viittä muutakin konserttia. Täyslaidallinen!

Viime viikon lopulla oli vielä näyttelyn avajaiset, joten parin päivän lepotauko oli paikallaan. 

Olen täällä uudella tavalla innostunut improvisoidusta musiikista, koska se on jotain ainutlaatuista. Ainutlaatuista tietenkin jokaisen konsertin tasolla mutta tarkoitan myös sitä, että Berliinissä on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea näitä konsertteja. Soittajien taso on korkea ja konserttilippujen hinnat edullisia – runsauden kääntöpuolia. Täällä tuskin on helppo ”breikata” tai tulla suosituksi mutta maanantai-iltana järjestetty keikka voi olla yhtä menestyksekäs kuin perjantai-illan. Jos pääsee skeneen sisään ja tutustuu ihmisiin, yksittäinen soittaja voi olla keikalla monta iltaa viikossa, vaikka erikoistuisi melko marginaaliseen musiikkiin.

Echzeitmusikista huomaa, että samat soittajat ovat viikoittain keikoilla eri paikoissa. Tämä tietysti liittyy improvisoivien ryhmien vaihtuvuuteen. Free-musiikissa on useimmiten kyse individualististen soittajapersoonien kohtaamisista, joissa yksilön luonne ja esityshetken ryhmäkemia luovat ainutlaatuisen lopputuloksen. Sama muusikko voi soittaa eri henkilöiden kanssa eri tilanteissa ja vaikka kyse olisi yksilötasolla tutusta kokoonpanosta, lopputulos on aina erilainen.

Improvisoidussa musiikissa on läsnä aina paljon anarkistisia elementtejä: yksilöt kohtaavat ennalta määräämättömissä tilanteissa ennalta määräämättömillä tavoilla. Taideinstituutio ja ulkomusiikilliset seikat ovat toissijaisia. Kiinteän kokoonpanon tai treenipaikan järjestelemisen raskaus ei vaivaa. Muusikot tuntuvat olevan oman tien kulkijoita, oman soundin ja musiikin taian etsijöitä. Musiikissa keskitytään essentiaalisiin asioihin: luomiseen, musiikin välittömiin vaikutuksiin, esitystilanteen hetkeen.

Anarkismia on sekin, että muusikon koulutusta tai asemaa ei tarvitse pitää tärkeänä tämän musiikin kontekstissa. Tärkein yksilön ominaisuus on soundi ja motivaatio musiikkiin. Tyylillä tai lähtökohdilla ei ole niin paljon merkitystä. Väistämättä huomaan, että suurin osa näkemistäni muusikoista on saanut monenlaista musiikin koulutusta. Kuten sanoin, soittajien taso on erittäin korkea. Free-musiikissa kuitenkin tuntuu olevan sellainen henki, että tekniset taidot ovat vain välineitä musiikin perusteelliseen tutkimiseen, eivät päämäärä itsessään. Tätä tarkoitan sillä, että koulutuksella ei ole keskeistä merkitystä.

Kapina luokitteluja, kaupallisuutta ja taideinstituution jähmettäviä ominaisuuksia vastaan kuuluu sisäänrakennettuna tämän kaltaiseen musiikkiin. Suhde näihin ei kuitenkaan ole yksiselitteinen: improvisoiva muusikko seisoo eri musiikkityylien – jazz, nykymusiikki, yms – risteyskohdassa, eikä halua osallistua genrekonventioihin. Silti hän ottaa kaikkialta jotain ja rajatummat tyylit ja piirteet ovat läsnä myös niiden välttelyn kautta. Improvisoiva muusikko voi olla osa taideinstituutiota myös siten, että hän valitsee olevansa taiteilija, ei viihteen tuottaja. Kaupallinen hän ei voi olla, koska suuri yleisö ei ole avoin yllätyksellisyydelle ja arvaamattomalle – kauppias tarvitsee luokitteluja tehdäkseen tuotteen. Apurahamaailma ei kuitenkaan sekään ole improvisoivalle muusikolle avoin. Kulttuuri-instituutiot tarvitsevat titteleitä, hankkeita, koulutusta ja taidetta joka sopii kulloinkin voimassa oleviin rahoituksen reunaehtoihin.

Improvisoiva muusikko on siis vähän kaikkea, samoin kuin hänen luomansa taide ottaa vastaan eri puolilta monimuotoisia asioita. Tämä omaehtoisuuden voimakkuuden ja avoimuuden herkkyyden ristiriita on osa musiikin viehätystä.

Näistä lisää myöhemmin. Pahoittelut, jos sorrun yleistyksiin ja jaaritteluun.

Freejaskaa Kreuzbergissä

Wendel

Schleisischestrasse 42

http://www.nstp.de/nstp/frameset-wendel.htm

Kreuzberg

1.9.2013

Henrik Walsdorff trio

Henrik Walsdorff: Tenorisaksofoni

Adam Pultz Melbye: Kontrabasso

John Schröder: Rummut

Monet tuttavani ehtivät etukäteen kehua Kreuzbergin aluetta boheemiksi, rennoksi ja mukavaksi. Paljon baareja, taidemeininkiä ja keikkoja. Ensimmäinen reissumme sinne sujui raitiovaunulla Nordbahnhoffilta. Oli sunnuntai-ilta ja niin pimeää, että ei tullut juuri mitään nähtyä. Pitää siis käydä toistekin. Illan kohde Wendel oli helppo löytää ja lyhyen kävelymatkan päässä Warschauerstrassen asemalta, jonne sporalinja päättyi.

Wendel oli oikein hauska paikka: rento, graffitein koristeltu taidekahvila vanhassa kivitalossa. Oven viereiseen ikkunaan maalattu teksti informoi, että jazzia on tarjolla jeden Montag. Ilmeisesti muinakin päivinä. Sisään astuessamme soi Milesin Milestones, hinnat olivat perusedulliset ja paikka persoonallinen. Muutama kymmenen henkeä lähinnä nuorta villapaitajengiä vietti iltaa. Keikka alkoi sunnuntaiksi melko myöhään: netissä ilmoitettu aika oli 22 mutta siihen mennessä oli vasta saatu rummut puoliksi pystytettyä. Varsinainen showtime oli vasta noin klo 22:30 ja bändi soitti kaksi settiä. Suuri osa yleisöstä valuikin settien välissä kotiin nukkumaan.

Sitten itse asiaan: keikka oli hemmetin hyvä. Alusta asti intesiteetti oli mahtava ja bändin rujon raju groove kohdallaan – tai sopivasti nyrjähtänyttä. Kaikki muusikot kuuntelivat toisiaan ja reaktionopeus oli kuulijan korvaa nopeampi. Imrovisoidut setin kulkivat kumpikin melkein yhteen putkeen mutta eivät yksitoikkoisesti. Noin 50% panssarijunatykitystä, 30% kiihkeää hyperbluesia ja 20% herkempää tunnelmointia.

Ensimmäisen setin alkupuoli oli totaalista murhaa ja erittäin rajua menoa mutta intesiteetin vaihteluja ja hiljaisiakin hetkiä oli välissä. Kukin kolmesta soittajista sai myös yksin tilaa vuorollaan, mikä loi dynaamisia vaihteluja. Toisen setin alkupuolella basisti soitti jousella tavalla, joka toi musiikkiin sävyjä modernista taidemusiikista. Fonisti Walsdorff taas puhalteli päälle vähitellen tiheneviä blueslikkejä. Armottoman hakkaavan rytmin nouseva intesiteetti räjähti taas täyteen vauhtiin laskeutuakseen lopuksi kahdentoista tahdin bluesiin. Huh huh. Näin soittavat ne, jotka soittavat mitä vain. Yleisö huusi encoren ja sai ironisesti herkistellyn version standardiballadista Misty.

Kiinnitin huomiota siihen, että bändi soitti täysin akustisesti. Suomessa sellaista näkee harvoin tämän kaltaisissa baareissa. Muissakaan käymissäni jazzpaikoissa ei ole esimerkiksi rumpuja tai flyygeliä mikitetty. Ja se piano on tosiaan ollut flyygeli eikä mikään sähköpiano. On myös ihan mukavaa seurata konsertteja ilman korvatulppia. Asiaan vaikuttaa sekin, että saksalainen yleisö tuntuu hiljentyvän ja keskittyvän musiikkiin suomalaista enemmän. Kulttuurieroja nämäkin.

Ensimmäisen Berliinin viikon kiivas meno otti jo voimille ja venyi yhteen asti, että ehdimme kotiin. Tuntui, että parin päivän tauko yöelämästä ja konserteista olisi paikallaan. Nyt on sitten pyöritty muissa nähtävyyksissä kaupungilla. Huomenna olisi taas tiedossa free-meininkiä, tällä kertaa kotikulmilla, ei ehkä pysty jättämään väliin.

Ps. Jos lukijaa kiinnostaa improvisoitu musiikki, keikoista tiedotetaan osoitteessa http://www.echtzeitmusik.de/index.php

Blues and Bop In B-Flat

B-Flat 31.8.2013

The Toughest Tenors

B-Flat on tunnetuimpia berliiniläisiä jazz-paikkoja. Perustettu joskus 90-luvulla. Kuuluu Mitten lähipaikkoihin. Paikka on Rosenthalerstrassen varrella melko lähellä Rosenthaler platzia. Hauska yksityiskohta ovat suuret näyteikkunat kadulle bändin esiintymislavan takana. Musiikki kuuluu myös kadulle, joten monet pysähtyvät vilkuilemaan sisään näyteikkunoista. Paikassa on pyöreät pöydät ja lisätuoleja yleisölle. Täyteen ängettäessä klubiin mahtunee 100 henkeä, tänä lauantaina paikalla oli noin 60-70 hengen yleisö. Palvelu erittäin hyvää, liput 12 euroa. Baarissa oli hyvä tunnelma ja laaja lista erilaisia juomia mutta myös pikkusuolaisia sekä makeita syötäviä. B-Flatissa on paljon monentyylisiä keikkoja. Pääpaino tuntuu olevan ”keskitien jazzilla”, modernimpia juttuja ja freetä tarjolla silloin tällöin.

Elokuun viimeisen päivän esiintyjä The Toughest Tenors oli kahden tenorifonistin liidaama bebop-hard bop –tyylinen kvintetti. Liikuttiin Jazz Messengers-Blue Note -akselilla. Fonistien lisäksi bändiin kuuluivat Art Blakey –soundinen, Paul Mcartneyn näköinen rumpali, pitkänhuiskea kontrabasisti ja pianisti. Kaksi settiä sisälsivät blueseja, be bopia, balladeja ja latin-rytmisiä numeroita. Materiaalia mm Clifford Brownilta ja Oliver Nelsonilta. Ei kuluneimpia stankkuja. Ilmeisesti myös joitain ryhmän omia originaaleja mutta en oikein tajunnut saksankielisiä välispiikkejä. Ryhmä hallitsi tyylilajinsa hyvin ja setti oli tarkkaan valikoitu. Meininki oli leikkisä ja iloinen, soolot paikoin erittäin meheviä. Kahden fonistin kilvoittelu ja soolojen vaihto oli messevää. Erityispisteet rumpalille, joka näytti hauskalta. Jos jotain negatiivista etsii, ohjelmisto kävi hieman yksitoikkoiseksi toisen setin kuluessa. Bändin yhteissoitto oli kuitenkin mainiota ja yleisvaikutelma illasta erittäin hyvä (fiiliksestä osa tosin menee rommin piikkiin).

Kiva mesta, tulee varmasti käytyä useammin (myös kuvia ehdin varmaan ottaa myöhemmin).

http://www.the-toughest-tenors.de/

B-Flat

Rosenthalerstrasse 13

10119 Berlin Mitte

http://www.b-flat-berlin.de/index.php

Ensimmäinen tutustuminen lähikuppilaan

Schlot 30.8.2013

Aloitin Berliinin jazztarjontaan tutustumisen korttelin päässä asuinpaikasta olevasta Kunstfabrik Schlotista. Klubin lisäksi paikassa toimii ilmeisesti jonkinlainen jazz-koulu ym kulttuuritoimintaa. Pitää selvittää tarkemmin ja palata asiaan myöhemmin. Schlotissa on keikkoja melkein joka ilta; jazzin lisäksi on jonkin verran teatteria, komediaa ynnä muuta. Pääosin konserttitarjonta vaikuttaa olevan aika perinteistä jazzia. Oman säväyksensä tuovat jazz-koulun opiskelijoiden konsertit ja lasten päivät. Joka viikko on ilmaiskonsertteja, joissa on vapaaehtoinen kannatusmaksu (yleinen tapa Berliinissä – ihmiset kuulemma oikeasti maksavat myös jotain). Jos on lipunhinta määritelty, se on yleensä 10 euron kieppeillä, mikä tuntuu olevan täällä melko yleinen hinta.

Paikka on kellaritasossa mutta helposti lähestyttävä ja siisti. Paikassa on matala esiintymislava ja hyvä akustiikka. Tarjoilu on suoraan pöytiin, kuten täällä yleisesti on (suomalaisen on vaikea tottua). Palvelu on kohteliasta ja hinnat suomalaisittain edulliset, täällä keskitasoa: olut maksaa 3,50 ja pikkusuolaiset, kuten kinkkuvoileivät noin 3 euroa.

Unohdin tehdä tarkempia merkintöjä ja unohdin jo esimerkiksi bändin nimen. Netistäkään ei enää löydy elokuun tietoja. Lupaan olla huolellisempi jatkossa, kun jatkan blogimerkintöjä! Tämä menköön ekan blogikirjoituksen piikkiin. Seuraavassa kuitenkin nopeat muistot keikasta.

Perjantai-illan keikka ei ollut kovin vilkas, yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä henkeä. Pääsymaksu vapaaehtoinen, bändi soitti kaksi settiä. Ohjelmisto sisälsi Wayne Shorteria, Miles Davisia sekä bändin omia originaaleja. Kokoonpano oli perinteinen kvartetti: rummut, sähköbasso, piano, tenorifoni. Vähän liian pehmeä soundi ja tyyli minun makuuni, homma ei yltynyt kovinkaan villiksi. Yksittäiset muusikot olivat paikoin hyvinkin virtuoosisia mutta kokonaisuus ei ehkä ollut aina tasapainossa. Varsinkin basisti jäi mieleen monipuolisella soitollaan ja hyvällä groovellaan. Sooloissaan hän tilutti vähän liian nopeasti ylös alas ja ajatus ei ehkä aina välittynyt. Erittäin taitava kaveri joka tapauksessa, sain joitain ideoita itsekin. Harmi, kun ei nimi jäänyt mieleen. Pianisti oli myös pätevä. Yleisluonnehdinta keikasta: vauhtia ja monipuolisia biisejä oli mutta vaaraa ja yllätyksellisyyttä puuttui. Tunnelma oli ihan mukava, yleisö seurasi keikkaa erittäin keskittyneesti ja taputti asiaankuuluvasti. Paikka oli sellainen, että voi käydä toistekin.

PS. Pitää jatkossa ottaa myös kuvia. Mutta Schlottissa tulee käytyä varmaan toistekin, kun se kerran tuossa nurkan takana on. Voin siis vielä paikata huolimattomuuttani.

Kunstfabrik Schlot

Invalidenstrasse 117 (sisäänkäynti sisäpihalta, jonne pääsee myös Schlegelstrasse 26:n puolelta)

Mitte 10115.

http://www.kunstfabrik-schlot.de/

http://www.jazz-guide-berlin.de/