eli lisää ajatuksia, joita improvisoidun musiikin konsertit
ovat kirjoittajassa aloittaneet
Kokeellisen musiikin konserteissa käydessäni olen alkanut
pohtia musiikkiesitysten materiaalisuutta. Sävelletyssä musiikissa
materiaalisuus, keho, instrumentit ja tila, ovat läpinäkyviä, eivätkä herätä niin paljon huomiota. Improvisoidun musiikin konserteissa muusikot tutkivat
musiikin rajoja käsitteellisellä tasolla mutta samanaikaisesti myös hyvin
konkreettisella materiaalisella tasolla. He etsivät omien instrumenttiensa
rajoja (ylitettäviksi) ja samalla instrumenttia käyttävä keho tulee näkyväksi.
Kuulijan keho ja läsnäolo ovat myös osa konserttitilanteen semantiikkaa.
Soittimia preparoidaan apuvälinein, niitä soitetaan
tietoisesti ”väärin”. Laitetaan vibraattori pärisemään virvelirummun kalvolle,
soitetaan klassista kitaraa digiefektein, lisätään pianon kieliin pyykkipoikia.
Nämä kokeilut ja tehokeinot tuovat esille soitinten eri äänet, rajoitukset,
mahdollisuudet ja materiaalin vahvasti esille. Konserttitilanteessa korva
herkistyy huomaamaan tahalliset ja tahattomat häiriöäänet. Yleisöstä kuuluva
tuolin narahdus tai yskäisy sekoittuu konserttikokemukseen ja on yhtä lavalla
tapahtuvan äänten luomisen kanssa.
Sävellettyä musiikkia kuunneltaessa kuulija tiedostaa
selvemmin mikä kuuluu esitykseen ja mikä on ”ylimääräistä”. Samanlaista
herkistymistä äänen syntyprosessin materiaalisille reunaehdoille ei synny - yskäisy
tai kaatuva lasi suljetaan pois musiikkikokemuksesta. Sävelletty musiikki,
varsinkin jos se nojaa tiukasti johonkin genreen, traditioon tai tanssirytmiin,
on etukäteen määritelty, kuulijalle annettu (valitun rajoitteen suhde
luovuuteen on mielenkiintoinen pohdintakulma, johon en tässä yhteydessä mene
syvemmin). Improvisoitu taide on prosessi. Epätäydellinen, muuttuva, elävä.
Kyse on siitä, että musiikki – siis äänet, joita yhteisellä
sopimuksella nimitetään musiikiksi – esitetään ja luodaan samanaikaisesti.
Parhaimmillaan kyse on kokijoihin positiivisesti vaikuttavasta alkuräjähdyksen
kaltaisesta energiansiirrosta. Mystisestä hetkestä, joka on ikuisen pituinen,
vaikka kestäisi vain hetken.
PS. Olen näköjään aika innostunut kokemastani! Konsertit
ovat saaneet monia ajatusketjuja liikkeelle ja olen inspiroituneessa tilassa.
Tarkoitukseni ei ole sanoa, että sävelletty musiikki olisi lähtökohtaisesti huonompaa.
PPS. Lisään loppuun vielä hauskan analogian musiikin
voimasta. Kuvataiteen näyttelyissä kokeelliset, epäesittävät ja voimakkaat teokset
ovat valtavirtaa, kun taas konserttisaleissa soitetaan pääosin klassista.
Puhumattakaan radiosta, jossa valtaa pitää kaikkein monotonisin, tylsämielisin
ja etukäteen vaarattomaksi kuohittu musiikki. Onko musiikki niin voimakas
taiteenlaji, että se pitää tehdä täysin ennustettavaksi ennen kuin se tarjoillaan
suurelle yleisölle? Onko musiikki vaarallista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti